Papintyössä ei pääse eroon Jumalaan kohdistuvista kysymyksistä silloinkaan, kun ei jaksaisi ajatella häntä, kun tekisi mieli vetäytyä. Vuodesta toiseen huomaan, että jumalakyselyni aktivoituu erityisesti sellaisen kärsimyksen äärellä, joka vaikuttaa täysin sokealta, mielettömältä, mahdottomalta hyväksyä.
Postuumisti vuonna 2014 ilmestynyt, teologian tohtori, psykoanalyytikko, Matti Hyrckin (1942–2014) teos, Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen? menee otsikossa asian ytimeen. Hyrckin keskeinen löytö oli se, että kun puhumme Jumalasta, puhumme luultavasti jokainen hieman eri asiasta. Mielemme kuvat Jumalasta värittyvät suhteessa olemisen mielikuviemme lävitse, sellaisten suhteessa olemisen mielikuvien, jotka ovat syntyneet varhaisimmassa lapsuudessamme vuorovaikutuksessa tärkeimpiin kasvattajiimme. Se, millaista oli ensimmäisten vuosiemme vuorovaikutus äidin ja isän tai muun tärkeän hoivaajamme kanssa, vaikuttaa tiedostamattomasti mielikuvaamme Jumalasta. Mielikuva syntyy myös silloin, kun tärkeä hahmo, isä tai äiti on poissa, vetäytyy, tai on kuollut.
Hyrck toteaa: "Ihmisen ja Jumalan välinen suhde voi ihmisen kokemusmaailmassa toteutua vain hänen oman mielensä, siis hänen psyykkisen apparaattinsa välityksellä tai sen kautta. Ihminen on kaikessa toiminnassaan, myös uskomisessaan, sidottu oman mielensä rakenteisiin.”
Jumalapuheen mahdollisuutta tieteenfilosofian kannalta tarkastellessaan Hyrck viittaa kahteen saksalaisen filosofian klassikkoon, Immanuel Kantiin (1724–1804) ja Georg Wilhelm Friedrich Hegeliin (1770–1831). Kantilta Hyrck löytää filosofisen perustelun sille, että kaikki havaintomme on "teoriapitoista". Ne kulkevat mielemme rakenteiden ja niihin liittyvien ennakko-oletusten läpi. Psykoanalyysin perintö on auttanut huomaamaan, että "teorian" lisäksi havaintojamme värittävät myös tunteet, tarpeet ja intohimot. Toisaalta, Kantin perintö näyttää tekevän kaiken Jumalaa koskevan puheen merkityksettömäksi, sillä Jumalasta itsestään ei kantilaisittain ajatellen voi saada aistihavaintoja. Hegeliin nojaten Hyrck pohtii, olisiko mahdollista: ”-- että psyykkinen apparaattimme olisi muuntunut sellaiseksi, että se antaa meille vaikkapa ihmiskunnan muodostamana kollektiivina suoraa tietoa Jumalasta samaan tapaa kuin voimme adaptoituneilla aivoillamme hankkia tietoa ulkomaailmasta?”
Matti Hyrck kavahti sellaista Jumalasta puhumisen varmuutta, joka johtaa – psykiatri Martti Siiralaa (1922–2008) lainaten – ”todellisuuden harhaiseen omistamiseen”. Jumalasta puhumisen varmuuden ja epävarmuuden perusasennoitumistapoja pohtiessaan Hyrck sovelsi ajattelussaan itävaltalaisen psykoanalyytikon, Melanie Kleinin (1882–1960), jaottelua skitsoparanoidisesta ja depressiivisesta asennoitumistavasta. Tässä yhteydessä skitsoparanoidinen tarkoittaa mustavalkoista, kaksijakoista, jo ennalta tietävää suhtautumistapaa todellisuuteen, myös suhteessa Jumalaan. Mustavalkoisen erehtymätön hallintatieto on alun pitäen muodostunut vastauksena vauvaa piinaavaan sietämättömään kaaokseen.
Depressiivinen positio ei tarkoita tässä viitekehyksessä masentuneisuutta, vaan valmiutta ja nöyryyttä ottaa huomioon useita näkökulmia totuutta kohti pyrittäessä, suostumista epävarmuuteen, siihen, että totuus on vasta nousemassa esille. Melanie Kleinin mukaan molemmat perusasennoitumistavat ovat läsnä ja vuorottelevat meissä elämän loppuun asti.
Mielenkiintoista on, että myös Raamatun kertomusten kuvaukset Jumalasta näyttävät heijastelevan asennoitumistapojen kahtalaisuutta. Jumala näyttäytyy vuoroin mustavalkoisen jyrkkänä rankaisijana, vuoroin myötätuntoisena hoivaajana. Kristinuskon perinne heijastelee samaa kaksijakoisuutta. Hyrck itse päätyy, ”uskon hyppynä” siihen ratkaisuun, että Jumala on olemukseltaan hyvä. Jumalaa kuvaavat mustavalkoisen mielentilan jäänteet voisi vähitellen jättää toisarvoiseen asemaan ja unohtaa: ”Luopuminen rajatilaisesta jumalauskosta merkitsisi syvällisiä uudelleen tulkintoja kirkkomme opetuksen ja jumalanpalveluselämän osalta.”
Matti Hyrckin kirjallinen tuotanto ravistelee terveellisellä tavalla tapaamme puhua ja mieltää Jumala. Helpolla hän ei lukijaansa päästä. Pelkästään psykoanalyyttisen kielen ymmärtäminen on maallikolle haastavaa. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan Hyrck kirjoittaa pääosin yleiskielellä. Teos on hänen henkinen ja hengellinen testamenttinsa. Toivon, että Hyrckin kirja löytää lukijan mahdollisimman monesta uskon, ihmismielen ja Jumalan monisäikeisestä suhteesta kiinnostuneesta.